Nyt se sitten tapahtuu. Istuin hetken silmät suljettuna ja näin aivan selvästi unisten silmieni verkkokalvolla näyn. Tallinnasta saapui hirveän pörinän saattelemana monta helikopteria. Ensimmäinen yritti väistellä muita ja etsiä ensin pressanlinnan laskeutumispaikkaa mutta ahdistettuna suuntasikin Arkadianmäen parkkiin.

Perässäpörrääjät yrittivät päästä lähietäisyydelle niin että oviaukoista ojentuneet mikrfonit lisi voitu tunkea tunnetun suomalaisen ulkoministerin kurkkuun asti. Nyt ymmärrän myös miksi helikoptereiden roottorit ovat niin pitkät kuin ovat. Tietysti estäkseen mokoman tunkeilevan käytöksen ja turvatakseen valtiomiehelle sen yksityisyyden joka hänelle kuuluu. Johan se todetaan raamatun kymenessä tekstiviestissäkin: (8. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi). Sillä näinhän median nyt väitetään tekevän.
Ja toistakin raamatun tekstaria uhmaten (3. Pyhitä lepopäivä.) koko lentue jatkoi hurjaa pörinäänsä.

Eduskuntatalon edustalle alkoi vyöryä mustia autoja. Niistä purkautui kiireisiä salkkumiehiä ja naisia. Housunpuntit ja hameenhelmat liehuen he yhteen ääneen hokivat kuuluvasti: " En kommentoi, ei ole mitään sanottavaa...." Pääministeri kuitenkin pysähtyi hetkeksi ulko-ovelle ja kääntyi katsomaan alas rappusilta. Hän antoi katseensa kiertää näköalassa ja levitti kätensä, vikutti kuin hyvästiksi, Vilkaisi vielä kerran parlamenttitalon fasaadia ja huomattavasti itseään lyhyemmän näköisenä laahautui ovien sisäpuolelle.  Ovet teljettiin sisäpuolelta hänen jälkeensä.

Silmät edelleen suljettuina mutta korvat auki huomasin kököttäväni ilmanvaihtohormin päälä. Alhaalta kuului taputtelua  ja kanustus sanoja. "No älä nyt ota raskaasti, väsyyhän sitä vähemmästäkin. Ota Ile rennosti vaan. Eiköhän me jotain keksitä....."

Tämän jälkeen alki vakavahenkinen keskustelu tekstiviestien ( ihan yleisesti vaan) tekijänoikeuksista, kirjesalaisuudesta jne. Nuija kopahti pöytään. Oli päätetty säätää hätätilalaki joka estää tekijäoikeuden omistajan, eli tekstareiden kirjoittajan, viestien julkaisemisen ja jo painetun materiaalin takavarikoimisen. Sehän ei olisi missään nimessä ennakkosensuuria koska tapahtuisi vasta kun viestit li jo painettu.

Päätöksen jälkeen laskeutui syvä hiljaisuus. Pian kuitenkin kuului tunnistamaton ääni lausuvan. " Mutta kaikesta huolimatta, ehdotan että vietämme 10 min. hiljaisen hetken edesmenneen hallituksen muistolle".

Ilmeisesti näin tehtiin sillä en kuullut enään mitään. Painstava hiljaisuus pakotti minutkin avaamaan silmäni. Kauhistus,,,,,,,,, en ollutkaan missään ilmastointitorven päällä vaan kotoisen läppärini edessä ja koko ruutu näytti olevan täynnä epämääräistä tekstiä.

Koska en itse löydä tästä mitään järkevää enkä sille mitään järjellistä selitystä niin annan sen teidän tulkittavaksenne.

Yritän itsekin etsiä eri uutislähteistä selitystä omituiselle tapahtumalle. Siis sille että kirjoitin sen minkä kirjoitin.

Nyt pitää mennä tekstailemaan muutama tekstari, tai ainakin miettimään sopivan "yhteistyöhaluista" kohdetta. Tämä on miljoonan taalan paikka nousta julkisuuteen. Pystyn ainakiin yli 300:n tekstariin yhdelle henkilölle, kun se oikea löytyy.

   

Meri se on sen verran venkula elementti, että se yllättää usein ja mitä hämmästyttävimmillä tavoilla. Usein aivan myönteisesti, kauniina, kokemusten aarreaittana. Yhtä monesti se lyö vasten kasvojamme pahimmat, kurjimmat, pelottavimmat puolensa. Kukapa meistä ei muistaisi esimerkiksi Estonian onnettomuutta. Sitä tragediaa ei voi unohtaa. Vai voikohan? Kuinkahan moni nuorista tietää, mitä Kuurilassa tapahtui?

Maaliskuussa 1957 Kuurilan aseman liepeillä tömähti kaksi matkustajajunaa inhimillisten erheiden vuoksi samalla raiteella vastakkain. 26 matkustajaa kuoli ja yli 50 loukkaantui, osa vakavasti.
Siihen aikaan ei junissa/vetureissa ollut vielä puhelimia. Junanlähettäjät tajusivat tehdyn virheen, mutta millään keinoin ei juniin saatu yhteyttä. Toki senkin jälkeen on tapahtunut onnettomuuksia, mutta niin Kuurilan kuin Estoniankin haverit ovat jääneet pysyvästi mieleeni.

Muutin Särkisaloon takaisin pari vuotta Estonian onnettomuuden jälkeen. Jo ennen muuttoani olin kuullut että Särkisalossa ovat maan parhaat haukiapajat ja isot jättihauet senkun vaan  lisääntyneet. Keväällä 1997 onnistuin itsekin virvelöimään sen elämäni suurimman, melkein 15 kiloisen.

Niin kauan kun olen näillä vesillä ongiskellut, niin kauan ovat parhaat kalapaikat löytyneet jonkin vanhan hylyn päältä. Tynnyrlahden karit, Skutholman rantapenkka tai Paskluodon ja Kihlholman välinen salmi ovat aina antaneet saalista. Tuo viimeinen ei kyllä ole mikään haaksirikkopaikka vaan sinne on kai upotettu aikanaan proomuja, joita saarissa rakennettiin.

Lapsuudestani muistan ainoastaan kaksi haaksirikkotarinaa. Nekin aika ohuesti. Äitini kertoi nuoremman sisarensa Heddin olleen jollain hinaajalla kahvinkeittäjänä. Alus oli hinaamassa tukkilauttaa Hangon suunnasta Hakkalan sahalle, kun se yösydännä aivan tyynellä kelillä karautti kivelle Ramsön tai Träskön kohdalla. Siis melkein Förbyssä. Pohjakosketuksen jälkeen paatti ajelehti hetken, kunnes ajautui toiselle karille. Jälleen kolisi pohjassa. Jotain repesi ja pian paatista ei ollut pinnalla kuin ajohytin katto puoliväliin hytin ikkunoita.

Aamuaurinko kohtasi hassun näyn. Noin kolmen neliömetrin katolla istuskeli kolme ihmistä kaikessa rauhassa neljännen soittaessa haitarilla merimieslauluja. Päivän koittaessa heidät totta maar huomattiin ja autettiin maihin. Heddi vaan joskus myöhemmin suri kuparista kahvipannuaan. En ole varma, oliko se lahja joltain sulholta vai miksi se oli niin tärkeä.

Isäni kertoi toisenlaisen tarinan. Myöhäisestä syntymästään johtuen hän ei kerinnyt ihan oikeasti sotatoimiin vaan hänet lähetettiin miinanraivaajaan lämmittäjäksi. Kas kun ne olivat vielä siihen aikaan höyryaluksia. Ainakin tämä.  Heillä oli joku raivausoperaatio Suomenlahdella Kotkan ja Suursaaren lähistöllä. Kesken raivausvedon yllätti äkillinen ukkosmyrsky. Raivauspuomi taittui ja kiinni jäänyt miina räjähti aluksen kupeessa. Alus upposi muutamassa hetkessä ja koko 12-henkinen miehistö joutui veden varaan. Tottakai tämä tapahtui pimeänä syyskuun yönä.

Muistelen, että paikka oli jossain Tammion tai Ulkotammion vesillä. Koska miehistö tiesi tuulen suunnan olevan rantaa kohti, niin uintisuunta otettiin samaksi. Neljän tunnin jälkeen, kahden uupuneen toverin jo hukuttua, he pääsivät kuivalle maalle. Pian selvisi kuitenkin, että ollaan saaressa. Uupuneet miehet etsivät vain jonkun suojapaikan saadakseen levätä.

Aamu toi tullessaan paitsi valon niin myös janon, nälän ja kaikki mahdolliset kivut. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Rantakivien välissä kellui irtotavaraa omasta aluksesta. Kolme alumiinista kenttäpakkia, yksi tyhjä 10 litran peltinen vesikanisteri sekä puinen räjähdysainelaatikko, oletan että dynamiittia. Ja ilmeisesti jotain, jossa oli tulentekovälineitä. Sillä nuotiosta he kuulema eniten nauttivat sinä aamuhetkenä.

Mutta nälkä se saa haaksirikkoistenkin mielikuvituksen laukkaamaan. Muutama pötkö dynyä mereen, ja kas kummaa. Saaliiksi saatiin silakkaparvi ja kaksi hyljettä. Olivat hylkeet kai olleet samalla saaliilla yhtä aikaa dynamiitin kanssa. Köyhät olisivat olleet eväät, jollei joku rohkea olisi muistuttanut, että onhan hylkeenlihakin syöntikelpoista.

Valmistusmenetelmiä pohdittaessa päädyttiin yksinkertaisimpaan. Toinen hylje paloiteltiin. Otettiin lihaisimmat palat ja ne tungettiin silakoiden sekaan tuohon 10 litran kanisteriin. Kanisteri pantiin nuotion pohjalle ja päälle kasattiin kaikkea palavaa.

Vesi kielellä odotti porukka ateriaa.
- Mitä miehiä? Tulkaa näkyviin, käsissä ei saa olla mitään, karjui megafoni räikeällä äänellä. Samalla rantakallion takaa työntyi esiin VMV:n keula. Siis vartiomoottoriveneen.

Haaksirikkoiset pelastuivat mutta ateria menetettiin. Kohdatessaan ulkopuolisia pelastuneen puhuivat ensimmäisen kerran hukkuneista tovereistaan. Totuus omasta pelastumisesta ja suru menetetyistä valkenivat kuin se äskeinen aamu.

Mutta olisipa mielenkiintoista kokeilla tuota hylkeen ja silakan sekoitusta, vaikka kalakukkona.



 

Kyllä nyt on pakko kriivata jotain tuoreempaakin tälle sivulle.

Aiheita piisaa ylipursuavasti. Otetaas nyt vaikka toi Karpelan tilanne. Asiahan ei minulle kuulu mutta kysyn vaan? Jokohan Tanjalla on uusi kierroksessa. Vai likohan talokauppa vaan muuten niin huono että mökki pitää panna myyntiin. Sama sille, ainakin mun kannalta.

Jokelan koululla tapettiin ihmisiä. Tässä ihan lähellä. Suurimmaksi syylliseksi on viime hetkillä noussutkin, yllätys yllätys, media.
Anteeksi jos kuulostan kevytkenkäiseltä mutta en voi muuta kuin todeta olevan tosiasian. Koska tappaja tappoi itsensä, eikä hänestä saada enään mitään irti niin ammutaan olemassa olevaa, toimivaa maalia. Nyt siis tiedottajia jotka pitivät meidät ajan tasalla.

Sananvapaus ei ole vain pelkkä sana, klisee. Sanavapaus antaa meille kaikille, huom. kaikille, mahdollisuuden sanoa mitä mieltä olemme.  Journalistinen sananvapaus, uutisoiminen, kai tässä kritiikin kohteena olikin. Tavat tiedon hankkimiseen, saadun tiedon julkaisemiseen tai/ tyyli ehkä vähän tökkivät,asianosaisten mielestä. Toisaalta 2/3 nuoristakin koki että info oli asiallista ja ajankohtaista. Mennyt on mennyt. Tragediaa ei voi perua. En oikein osaa sanoa edes että "tästä pitäisi ottaa opiksi".

Miten? Miten minä, sinä tästä oppisit. Kai ainoa tapa olisi panna lapset/ lapsenlapset entistäkin tiukempaan kuriin. Höh, höh, sanon itsellenikin.

Mutta nyt kävi käsky, autovero pannaan uusiksi. Minä olen vaan niin perusteellisen katkera että se tehtiin juuri nyt. Kun olin juuri laittanut nettiin myyntipalstoille 2 vuotta vanhan auton myynti-ilmoituksen. Eihän sitä kukaan edes kysellyt. Kuka sitä vanhaa ostaa jos uusien hinnat romahtaa. Onneksi ehdin myydä sen vanhemman pösön alta pois ja tämänkin sain ympättyä sukulaiselle. Siis melkein sukulaiselle, sillä kai napalanko on sukulainen.

Ei muuta kuin potkitaan perälautaa, porskutetaan vanavedessä, tai miten vaan.
Tavataan taas.

    HAUKIMAISTA TUKINUITTOA

Tälle kesälle onkin tiedossa voimaharjoittelua. Syitä on kaksikin. Lääkärisetä ehdotti että soutu ohentaisi tuota outokumpua rintalastan alapuolella.

Pätevämmän syyn sain kuitenkin tositarinasta jota väitetään Palmin Kallen joskus kerroskelleen. Tästä hyvästä avofiskarini "Old Höglund" saa lisävarusteikseen hankaimet ja airot. Jaa, että hulluko sitä yli seitenmetristä soutamaan. Ei mitään hulluja. Sitä ei tiedä milloin vanha Wickströmmi keskimoottori tarvitsee lisävoimaa kunhan päästään niille Kallen väitetyille apajille. Toisenkin, kalastusteknisen, uudistuksen aion toteuttaa tänä suvena. Olen kaivanut isäni jäämistöstä, Grönbakasta esille ikuisen vanhan, puisen uistelukelan. Siimaksi hankin halkaisijaltaan noin millistä, punottua siimaa. Ei mene lusikkaakaan vedettäessä kierteelle ja kestää uskomatonta vetoa. Vielä reilunkokoinen syvääjä tai paino siimaan ja valmiita ollaan, petohauet.
.
Näin suurisuuntaisiin offenssiiveihin minut herätteli tuo mainitsemani Palmin Kallen tarina. Hieman epäselvää on tarkasta tapahtumapaikasta, mutta minulla on omat epäilykseni. On oltava vettä riittävästi. On oltava äkkijyrkkä kallioranta. Paikan tunnistamiseen tarvitaan vielä joko vanha propsinkuorimapaikka tai juurineen irronneen männyn runko. No, se mänty saattaa olla jo pois lahonnut. Enempää en olettamuksistani kerro, vaan nyt mukaan sankareidemme tosikokemukseen. .
.
Anivarhain, varmasti ennen kukonlaulua kaverukset lykkäsivät ruuhensa rantakaislikosta avoveteen. Soutuvuorot oli sovittu ja pyynti alkoi. Hiljalleen pitkin harjansivua soudeltiin. Siimana heilläkin punottu siima ja perukkeen ja leikarin jatkeena kohtalaisenkokoinen "lusikkauistin". Oikeastaan nyt pitäisi puhua "pannu-uistimesta", sillä kätevät miehet olivat sen kuparisesta kahvipannusta värkänneet. Pala vanhan kahvipannun kylkeä siis leikki haarakoukkuineen siiman perässä. Airot solahtelivat äänettömästi aamutyyneen mereen. Peräpiittalainen piteli puisesta kelasta ja tempaisi välillä siimasta, kuin kokeillakseen ettei ole ruohoja koukuissa. Kohtapa tulikin vastanykäisy. Soutaja hölläsi. Ei tuntunut niin isolta että kannattaisi suurieleisesti touhuta. Hyvin tulikin syötävänkokoinen luupää hauki ruuhen viereen ja haavilla ylös. .
.
Oli edetty jo parin tunnin soutumatka ja päätettiin vaihtaa soutajaa sekä soutaa selän poikki vastarannalle. Puolivälissä selkää haavittiin pari kohtalaista kuhaa ruuheen ja matka jatkui vastarannalle, hieman vieraammille vesille. Kello alkoi lähennellä jo aamuyhdeksää. Olisikohan nyt eväshetken aika. Ohitettiin parhaillaan kallioista niemennokkaa melko läheltä rantaa. Tuohon olisi hyvä rantautua. Vettä oli alla vielä liki kymmenen metriä kun kokka käännettiin kohti rantaa. Perätuhtolainen kelasi samalla siimaa sisään. Silloin tärähti. Onneksi kela oli tukevissa kourissa. Siima ikäänkuin sinkoutui läpi pintaveden ja päästi vihaisen ujelluksen kiristyessään. Kaksin käsin kelasta pitävä sankarimmekin karjaisi. Nyt jos koskaan oli tosi kysymyksessä: "Huopaa, huopaa. En jaksa pidellä. Huopaa nyt, täysillä". Näin mentiin ainakin viisikymmentä metriä niin että hyvä kun ei aalto perästä sisään tullut. Nyt peto muuttikin taktiikkaa. Se lähti uimaan sivulle. Samalla ruuhi onneksi kääntyi niin että kokka osoitti menosuuntaan, siis sen pedon, mikä liekin. Nyt miehet saivat yhdessä kiinni kelasta ja sidottua siiman jollainlailla tuhdon ympärikin. Olihan se ruuhi keveämpi kiskoa keula edellä. Sen huomasi saaliskin. Vai kuka tässä nyt olikaan saalis. Vauhti kiihtyi kohti suurta selkää, niin että piankin miehiltä vesi silmistä lensi. Eipä ollut tämä ruuhi moista kyytiä saanutkaan. Airot oli aikaa sitten vedetty ylös. Mitä sitä tuommoista jarruttelemaan. .
.
Tehtiin laajaa kaarrosta vasemmalle. Todettiin ettei siimaa voi olla ulkona kuin noin 30 metriä. Kumma kun ei nouse edes pintaan. Vähitellen alkoi vauhti kuitenkin tasoittua ja saatiin silmätkin kuivatuiksi suolaiseen kalapuseron hihaan. Lähestyttiin jälleen tuota kallioniemekettä ja nyt tuntui että kannattaisi jo yrittää airoja veteen. Veto loppui melkein kokonaan. Soutamalla lähemmäs ja samalla siimaa sisään. varalta vieläkin tuhtoa vasten jarrutellen. Varttitunnin päästä oltiin suoraan yläpuolella. Ei nouse ylös. Tuntui kuitenkin tuima potkaisu. Siimaa oli vieläkin vajaa kymmenen metriä ulkona ja sitten taas mentiin. Ja tietysti perä edellä. Mitenkähän se osasikin. Nyt pettivät kalakaveruksilta hermot. Siima sidottiin yhteistuumin kiinni perälenkkiin ja kumpikin mies omalla airolla vierekkäin soutamaan. Vähitellen, niin tuskastuttavan hitaasti saatiin hinaaja muuttumaan hinattavaksi. Lähin ranta oli taas se sama niemennokka. Veto vedolta airot voittivat luontokappaleen raivon. Keula karahti jo rantakiville. Nopeampi kaveruksista loikkasi keulaköyden kanssa rantaan ja kietaisi kunnon solmun rantanäreen ympärille. Siinä on ja pysyy. Nyt yhdessä ruuhen perälle ja kiskomaan saalista lähemmäs. .
.
Vaan eipä vieläkään ollut saalis leppynyt. Karmeasti vongahtaen siima tempautui taas kireäksi ja ruuhen perälauta jo narahti kun ruuhi nytkähti irti rannasta. Keulasta kuului rysäys ja pelästyneet silmät näkivät kuinka rantanäre irtosi juuriltaan. "katkase siima": hihkaisi toinen. "Ei kun soutamaan": karjaisi kaveri. Siima suorana perästä ja männynrunko keulaköydestä sivulla viistäen kiskottiin ja kiskottiin. Taas kerran päästiin rantaan. Nyt jouduttiin kiskomaan mäntykin rantaan. Onneksi se saatiin kiilattua kahden kivipaaden taakse poikittain. Taas vetreämpi miehistä kipaisi kalliolle ja huomasi pinon kuorittuja propseja. Propsi kainaloon ja ruuhelle. .
.
Kuinkahan siinä lopulta kävi. Tapettiinko peto propsilla lyöden, vai mihin propsia käytettiin? Se kuitenkin selvisi, että vastustaja oli kuin olikin kohtalainen hauenköriläs. Tämän tarinan loppu tapaa kaksi väsynyttä kalamiestä makaamassa rantakalliolla. He ovat maanneet niillä sijoillaan jo kolme tuntia. Kuorittu propsi kelluu lähellä rantaa ja siihen on moninkerroin solmittu venynyt uistimen siima, ja propsin vieressä kelluu toinen, vai onko se kuitenkin kala.......
Tiedä nyt sitä ja ne kallen jutut, ne jutut.

Kaikki aamut eivät tosiaankaan ole samanlaisia. Joskus menee paremmin, tai sitten ei. Tuli yövyttyä veneessä pressun alla sukulaisrannassa ja olo on sen mukainen. On tässä kai kai yöllisellä saunomisellakin osansa

  - Huomenta, ollaanko hereillä?,
kuuluu römeä rökähdys veneen vierestä. No, Raimohan se siinä virnuilee kippo kädessä ja piimätölkki toisessa.

  - Otahan pala suolalahnaa, se tekee hyvää näin aamutuimaan. sanaili ja kapusi samalla  veneeseen. Puukolla jyystettiin tönkkösuolattua lahnaa ja syljeskeltiin isompia ruotoja yli laidan. Hyväähän se teki, eilisen saunaillan jälkeen.

  - Muistatko, Seppo vielä sen suuren lahnasaaliin minkä te Erkin kanssa aikonaan soutelitte tähän rantaan? Uteli Raimo pilke silmäkulmassa. Ajatteli mokoma etten muistaisi. Olinhan silloin 4-5 vuoden ikäinen kloppi. Muistanhan minä. Enon kanssa kalaan pääsy oli aina ikimuistoinen asia.

Tarkkaan ottaen kaikki kävi näin. Erkki-enollani oli ruuhen paikka Muskonlahdella, Kashalssiksi sanotussa rannassa. Siinä oli loiva savi-pohja ja rantamatalaan oli joskus uponnut kaljaasi, tai joku muu alus. Matalan ja kirkkaan veden aikana kaaripuut näkyivät selvästi. Onkipaikkana siis mitä ihanteellisin. Kaislikko ei ollut niin tiuhaa etteikö onkimaan pystynyt.

Erkki-eno ehdottikin että jäädään tähän kyttäämään nousevaa kutulahnaa. Tyrkättiin ruuhta vain oman mittansa ulos ja pantiin perästä ja keulasta savipohjaan isketyillä airoilla ruuhi kiinni.

Erkki oli kaivanut tunkiolta hirmuisia kastematoja ja vaihtoi onkiimme vielä isot koukut. Oli se nassikalla ähräämistä, kun käskettiin pujottaa kolme isoa kastikasta ristikkäin samaan koukkuun. En muista, eikä tarinakaan kerro, onnistuinko siinä itse. Liekö väliäkään, mutta valmista tuli.

Siima koukkuineen ja kohoineen mereen.. Eno onki perästä ja sai heittää kohonsa vähän kauemmas. Istuttiin hiljaa. Todella hiljaa. Enolta oli piippu sammunut suupieleen, kuin hiljaisuutta korostamaan. Päivä oli mitä kaunein kevätkesän päivä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Erkki-eno rykäisi. "Krröhömm" ja "Pruists" sylkäistä roiskautti mereen :

 - Katsohan Seppo, kohta kuppa kaatuu ja lähtee liukumaan. Silloin on lahna kiinni.

Minä tuijotin, tuijotin että silmistä vesi valui. Tuijotin vain väärää, enon kohoa. Eno hihkaisi:

-  Nosta varovasti, sinulla on lahna kiinni.

Silloin ei tunnettu varusteurheilua. Minulla oli pajusta kuorittu n.170 sennttinen pikkupojan onkivapa ja lapsen hennot käsivarret. Vaikka kuinka nojasin tuhdolla taakse ja väänsin vapaa pystyyn, siima vain seilasi meressä edestakaisin. Väliin kuului hirveä loiskahdus, kun lahna kävi pinnassa. Eno haaveineen tuli aikansa naurettuaan avuksi, ja se hirveä otus saatiin viimein ruuhen pohjalle. Se oli niin hurja että enon piti heti lyödä sitä perämelalla päähän. Näin jälkeenpäin arvioiden, ei se kovin paljon yli kolmen kilon ollut. Mutta pelottavan suuri se oli.

Tästä se alkoi. Vuorotellen, ja usein yhtaikaa nostelimme lahnaa ruuheen. Minäkin sain opetella haavin käytön. Nyt ei enää tarvinnut olla hiljaa. Erkki-eno ryysti piippuaan, ryki, yski ja puhui väliin rumiakin. Minä sain hihkua ja karjua onnesta keinotellessani mitä ihmeellisimmillä konsteilla jo kerran katken-neen vapani kanssa lahnoja ylös..

Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan. Erkki-enon mielestä kalaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki ko-rit täynnä ja osa vielä ruuhen pohjalla. Nyt lopetetaan. Onget ylös. Hän istahti peräpiitalle, kynsi kor-vallistaan, sytytti piipun ja pitkän tuumauksen jälkeen totesi:

- Kuulehan nyt, kalakaveri. Meillä on nyt liki sata kiloa lahnaa. Eihän me millään saada kahdestaan niitä kotiin. Soudetaan ruuhi Muskonlahden pohjukkaan rantaan. Perataan ja jaetaan kalat siellä kyläläisten kanssa".


Minä irroitin keulaköyden ja niivitin airon ylös savipohjasta. Erkki hoiteli perän. Sain kunnian soutaa tuon matkan. Mutta ja mutta, jos joskus joku pieni asia voi mennä pieleen, se meni meillä nyt. Erkki -eno läiskytteli airoa pohjasta irrottaessaan sen verran, että koko lahnaparvikin sen huomasi, ja syöksyi ruuhen kahtapuolta keulaa kohti. Siellähän tuli ,tottakai, ranta ja matala vastaan. Koko parvi jäi ruuhen kummallekkin puolella kuhisemaan ja pyörimään massana ruuhta vasten. Airoille ei ollut vedessä ker-takaikkiaan tilaa. Airojen lavat liukuivat lahnojen kylkiä ja selkiä pitkin. Miten siinä noviisina huopaat ruuhta avoveteen.

Enolla välähti. Hän tarttui tukevasti haavin varteen ja tuli vierelleni. Neuvo kuului:

  - Kun minä kauhasen haavilla, niin sinä huopaat saman puolen    airolla.
-
Näin tehtiin. Eno kauhaisi airon kohdalta haavilla lahnat pois ja minä pökkäsin airolla huovaten. Näin tehtiin myös toiselta puolelta. Päästiin melkein metri eteenpäin. Sama toistui puolelta toiselle. Mihin se haavi olisi muualle tyhjennetty kuin veneeseen. Hihkaisin ilosta, kun huomasin että pääsen kääntämään ruuhen, ja oikein soutamaan. Keskitin koko nuoruudenhurmioni rantaan saapumiseen. Muistan kyllä ihmetelleeni, että miksihän merivesi on nyt niin korkealla. Melkein laidan tasalla.

Ennen rantautumista otin viimeisetkin voimanrippeet irti hartioistani ja rantaan tultiin että kohahti. . Tempaisin oikein vauhdilla ruuhen kokan rantahiekalle. Ties monesko virheeni. Koko veneellinen sätkiviä lahnoja, Erkki-eno siinä mukana, ruuhen pohjalla. Positiivisena miehenä Erkki kuitenkin piti piip-punsa tiukasti hampaissaan. Kuvitelkaapa aikuinen mies istumassa vanhan tervaruuhen pohjalla. Kainaloitaan myöten lätisivien lahnojen peitossa. No, saatiinhan mies tietysti erotetuksi kalansaaliista ja "rantaraadin" arvio lahnamäärästä tuntui kohtuulliselta. Alle 200 kiloa. Tulipa siinä suolalahnaa koko kylälle. Ja tämä on kyllä varmasti tosijuttu. Olinhan minä mukana