LAHNAA KOKO KYLÄN TARPEEKSI

Kaikki aamut eivät tosiaankaan ole samanlaisia. Joskus menee paremmin, tai sitten ei. Tuli yövyttyä veneessä pressun alla sukulaisrannassa ja olo on sen mukainen. On tässä kai kai yöllisellä saunomisellakin osansa

  - Huomenta, ollaanko hereillä?,
kuuluu römeä rökähdys veneen vierestä. No, Raimohan se siinä virnuilee kippo kädessä ja piimätölkki toisessa.

  - Otahan pala suolalahnaa, se tekee hyvää näin aamutuimaan. sanaili ja kapusi samalla  veneeseen. Puukolla jyystettiin tönkkösuolattua lahnaa ja syljeskeltiin isompia ruotoja yli laidan. Hyväähän se teki, eilisen saunaillan jälkeen.

  - Muistatko, Seppo vielä sen suuren lahnasaaliin minkä te Erkin kanssa aikonaan soutelitte tähän rantaan? Uteli Raimo pilke silmäkulmassa. Ajatteli mokoma etten muistaisi. Olinhan silloin 4-5 vuoden ikäinen kloppi. Muistanhan minä. Enon kanssa kalaan pääsy oli aina ikimuistoinen asia.

Tarkkaan ottaen kaikki kävi näin. Erkki-enollani oli ruuhen paikka Muskonlahdella, Kashalssiksi sanotussa rannassa. Siinä oli loiva savi-pohja ja rantamatalaan oli joskus uponnut kaljaasi, tai joku muu alus. Matalan ja kirkkaan veden aikana kaaripuut näkyivät selvästi. Onkipaikkana siis mitä ihanteellisin. Kaislikko ei ollut niin tiuhaa etteikö onkimaan pystynyt.

Erkki-eno ehdottikin että jäädään tähän kyttäämään nousevaa kutulahnaa. Tyrkättiin ruuhta vain oman mittansa ulos ja pantiin perästä ja keulasta savipohjaan isketyillä airoilla ruuhi kiinni.

Erkki oli kaivanut tunkiolta hirmuisia kastematoja ja vaihtoi onkiimme vielä isot koukut. Oli se nassikalla ähräämistä, kun käskettiin pujottaa kolme isoa kastikasta ristikkäin samaan koukkuun. En muista, eikä tarinakaan kerro, onnistuinko siinä itse. Liekö väliäkään, mutta valmista tuli.

Siima koukkuineen ja kohoineen mereen.. Eno onki perästä ja sai heittää kohonsa vähän kauemmas. Istuttiin hiljaa. Todella hiljaa. Enolta oli piippu sammunut suupieleen, kuin hiljaisuutta korostamaan. Päivä oli mitä kaunein kevätkesän päivä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Erkki-eno rykäisi. "Krröhömm" ja "Pruists" sylkäistä roiskautti mereen :

 - Katsohan Seppo, kohta kuppa kaatuu ja lähtee liukumaan. Silloin on lahna kiinni.

Minä tuijotin, tuijotin että silmistä vesi valui. Tuijotin vain väärää, enon kohoa. Eno hihkaisi:

-  Nosta varovasti, sinulla on lahna kiinni.

Silloin ei tunnettu varusteurheilua. Minulla oli pajusta kuorittu n.170 sennttinen pikkupojan onkivapa ja lapsen hennot käsivarret. Vaikka kuinka nojasin tuhdolla taakse ja väänsin vapaa pystyyn, siima vain seilasi meressä edestakaisin. Väliin kuului hirveä loiskahdus, kun lahna kävi pinnassa. Eno haaveineen tuli aikansa naurettuaan avuksi, ja se hirveä otus saatiin viimein ruuhen pohjalle. Se oli niin hurja että enon piti heti lyödä sitä perämelalla päähän. Näin jälkeenpäin arvioiden, ei se kovin paljon yli kolmen kilon ollut. Mutta pelottavan suuri se oli.

Tästä se alkoi. Vuorotellen, ja usein yhtaikaa nostelimme lahnaa ruuheen. Minäkin sain opetella haavin käytön. Nyt ei enää tarvinnut olla hiljaa. Erkki-eno ryysti piippuaan, ryki, yski ja puhui väliin rumiakin. Minä sain hihkua ja karjua onnesta keinotellessani mitä ihmeellisimmillä konsteilla jo kerran katken-neen vapani kanssa lahnoja ylös..

Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan. Erkki-enon mielestä kalaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki ko-rit täynnä ja osa vielä ruuhen pohjalla. Nyt lopetetaan. Onget ylös. Hän istahti peräpiitalle, kynsi kor-vallistaan, sytytti piipun ja pitkän tuumauksen jälkeen totesi:

- Kuulehan nyt, kalakaveri. Meillä on nyt liki sata kiloa lahnaa. Eihän me millään saada kahdestaan niitä kotiin. Soudetaan ruuhi Muskonlahden pohjukkaan rantaan. Perataan ja jaetaan kalat siellä kyläläisten kanssa".


Minä irroitin keulaköyden ja niivitin airon ylös savipohjasta. Erkki hoiteli perän. Sain kunnian soutaa tuon matkan. Mutta ja mutta, jos joskus joku pieni asia voi mennä pieleen, se meni meillä nyt. Erkki -eno läiskytteli airoa pohjasta irrottaessaan sen verran, että koko lahnaparvikin sen huomasi, ja syöksyi ruuhen kahtapuolta keulaa kohti. Siellähän tuli ,tottakai, ranta ja matala vastaan. Koko parvi jäi ruuhen kummallekkin puolella kuhisemaan ja pyörimään massana ruuhta vasten. Airoille ei ollut vedessä ker-takaikkiaan tilaa. Airojen lavat liukuivat lahnojen kylkiä ja selkiä pitkin. Miten siinä noviisina huopaat ruuhta avoveteen.

Enolla välähti. Hän tarttui tukevasti haavin varteen ja tuli vierelleni. Neuvo kuului:

  - Kun minä kauhasen haavilla, niin sinä huopaat saman puolen    airolla.
-
Näin tehtiin. Eno kauhaisi airon kohdalta haavilla lahnat pois ja minä pökkäsin airolla huovaten. Näin tehtiin myös toiselta puolelta. Päästiin melkein metri eteenpäin. Sama toistui puolelta toiselle. Mihin se haavi olisi muualle tyhjennetty kuin veneeseen. Hihkaisin ilosta, kun huomasin että pääsen kääntämään ruuhen, ja oikein soutamaan. Keskitin koko nuoruudenhurmioni rantaan saapumiseen. Muistan kyllä ihmetelleeni, että miksihän merivesi on nyt niin korkealla. Melkein laidan tasalla.

Ennen rantautumista otin viimeisetkin voimanrippeet irti hartioistani ja rantaan tultiin että kohahti. . Tempaisin oikein vauhdilla ruuhen kokan rantahiekalle. Ties monesko virheeni. Koko veneellinen sätkiviä lahnoja, Erkki-eno siinä mukana, ruuhen pohjalla. Positiivisena miehenä Erkki kuitenkin piti piip-punsa tiukasti hampaissaan. Kuvitelkaapa aikuinen mies istumassa vanhan tervaruuhen pohjalla. Kainaloitaan myöten lätisivien lahnojen peitossa. No, saatiinhan mies tietysti erotetuksi kalansaaliista ja "rantaraadin" arvio lahnamäärästä tuntui kohtuulliselta. Alle 200 kiloa. Tulipa siinä suolalahnaa koko kylälle. Ja tämä on kyllä varmasti tosijuttu. Olinhan minä mukana