MATEENNAHKAINEN SOHVAKALUSTO


Istuskelen kuuma kahvikuppi kourassa tuvan pitkän pöydän ääressä laskeskelen tunteja Särkisaloon kalareissulle lähtöön.
Niin, ja pitää miettiä kämpän kalustustakin, kun kerran siippa tilasi sinne uuden sohvan. Tätä tulikin mieleeni se kuuluisa mateennahkainen sohva. Kuulin siitä muutama vuosi sitten mutta se on kuulemma tehty jo kuuskytluvulla, jos ei aiemminkin. Miltähän se tuntuisi maata kalannahalla. Tai istua kalannahka nojatuolissa. Tämäkin tarina sijoittu sinne Särkisalon vesille. Ajassa lienee pakko mennä jonkun verran taaksepäin. Ehdottaisin noin -60 lukua.

Kuulemani mukaan oli kaksi innokasta kalamiestä. He kalastivat yhdessä kesät ja talvet. Toinen heistä oli Kuusjoelta se on varmaa, ja ilmeisesti toinen jostain Perniönseudulta. Sukulaisia kai. Jommalla kummalla oli suvun kautta perintönä venepaikka Särkisalossa, Kotan rannassa. Tämä ei ole ihan varma tieto, mutta jossain niillä main kuitenkin. Kesäisin kaverukset joka tapauksessa kalastelivat paljon Suviekholman, Skutholman ja Tynnyrlahden Vesillä. Olikohan se Leppäkarin ja Skutholman välissä sellainen korkea, pieni kalliosaari. Muistelen että aikanaan sitä olisi käytetty nimeä ”Koppe”, tai jotain sinne päin. Nythän ne kaikki pienetkin luodot ovat täynnä hirsipalatseja ja rannat laitureita. Silloin kaverusten lempipaikka oli kesäisin kuitenkin tämän ”Koppeen” ja Skutholman välinen salmi. Sopivalla tuulella ei sen parempaa säynepaikkaa ollutkaan. Parikiloisia ja isompiakin säyneitä sai mättää ruuheen sen mitä viitsi kesäpäivää häiritä.Jos tuuli kääntyi, niin kuulemma sitten nosteltiin kiloisia ahvenia. Oivia kalamiehiä olivat. Kalastivat senverran mitä söivätkin. Vielä silloin, viimeisenä kesänä.

Viimeisenä sen vuoksi, että syksyn uistelureissulla pahansuopa meri kaatoi ruuhen ja vei toisen heistä mennessään, sen Kuusjokisen. Kaverikin järkyttyi senverran että päätti ettei ihan kohta ruuheen astu. Innokkaalle kalamiehelle jäi siis vain rantaonki,- tai talvikalastusmahdollisuus.

Tosimies ei kauan sure. Seuraavana keväänä Perniöläinen, olkoon nyt vaikka Osku nimeltään, suuntasi matikankudulle taas Särkisaloon. Kotan kohdalta jäälle, faneeriahkio hihnasta perässä ja evästä puolen viikon verran, kiinteääkin. Empä tarkkaan tiedä mutta tuskinpa kovin pitkälle Osku ahkiotaan veteli. Olihan kyydissä nuotiopuutkin.

Ilta tuli, hämärä painoi päälle. Nyt Osku alkoi viritellä pyydyksiään. Naapurin kissanlihasta mädätettyjä koukkuja sinne tänne avantoihin. Johonkin koukkuun kuollutta silakkaa, kokeeksi. Pani piru niihin pyydyksiinsä iskukoukut. Vaan eipä ollut kukaan vahtimassa. Ja sitten sopivasti virtauspaikan ylle jääl-le kolme avantoa ja niiden keskelle nätti klapituli. Ei muuta kuin odottamaan. Eikä kestänyt kauan. Siimat alkoivat laueta, yksi ja toinen. Osku hyppi kuin mikäkin avantojen väliä. Väliin otti pilkkiin, taas heti laukesi koukku.

Kuusi tuntia Osku jaksoi. Eväät syömättä, onneksi ei juomatta, kourat jäisenä koppurana. Osku löi hanskat tiskiin. Nyt riitti. Jos kalastus on näin rankkaa, pitää siitä jäädä jotain pysyvämpääkin kuin matikkasoppa. Sakarimme paineli rantalepikkoon ja raahasi kohta paria kuivaa lepänrunkoa jäälle. Nuotioon vain, ja siinä iloisessa loimussa hän nylki koko matikkasaaliinsa, tietysti tuppeen. Aamu oli jo sarastanut kun Osku hinasi ahkiollaan nyljetyt matikat rannan lumipenkkaan. Hautasi kuulemma sinne. Kukaan ei koskaan saanut Oskulta selville paljonko oli kiloja. Luulisin että paljon. Ahkio täynnä mateenahkoja, seassa muutama isompi matikka nahattomana akalle vietäväksi, hän palaili rantaan. Sen koomin ei tätä kalamiestä ole kuulemma näillä vesillä nähty. Ei edes kesällä. Taisi tulla yksinäisen kalamiehen mitta täyteen. Vai mitenkähän?

Niin, entäpä se sohva. Perniön asemakylällä kerrottiin seuraavana suvena varmana tietona että tietyn talon kamarissa on mateenahkainen sivustavedettävä sohva ja kaksi korkeaselkäistä laiskanlinnaa mateennahalla päällystettynä. Puheet loppuivat lyhyeen kun kukaan ei niitä nähnyt. Syksyllä levisi Kuusjoella huhu että joku leski oli saanut lahjoituksena mateennahkaisen kamarikaluston, ja vielä hauen leukaluista tehdyt pöytälamput. Näin kai se on. Kaveria ei jätetä. Haluaisin todella uskoa että tämä tarina on tosi. Näin se ainakin minulle kerrottiin