SePe 2005
KIPPARIN LYHYT OPPIMÄÄRÄ
IV    KEPPEJÄ KIERRELLEN

Menneen talven lumilla ovat Palanderi ja Poutiainen saaneet minutkin tuijottelemaan silloin tällöin tekemisiään lumirinteillä. Ei siksi että olisin kovinkaan innokas ruumiillisen liikunnan harrastaja. En edes penkkiurheilija aktiivisemmasta päästä. Ne kepit siellä rinteessä vaan ovat jotenkin kiehtoneet. En vaan millään ole päässyt perille keppien kiertosysteemistä. Vauhtikin on turhan kovaa. Erivärisiä portteja ja keppejä on siellä täällä. Useimmiten näyttäisi siltä että ne ohitetaankin vähän sieltä sun täältä. Toki siinäkin hommassa taitaa olla selvät sääntönsä, vaikkeivät ne täysin ole minulle auenneetkaan. Hiki siinä näyttää tulevan laskijoillekin.

Karpalot ne kihosivat minunkin otsalleni aikanaan kun taas kerran oltiin tulossa Raahen saariston läpi satamaan. Nyt oltiin liikkeellä sillä 52 jalkasella, MS/Maija aluksellani. Nyt tultiin avomereltä etelän suunnasta. Tarkoitus oli rantautua pienvenesataman lähelle kaupungin rantaan. Reitti oli etukäteen katsottu tätä manööveriä varten valmiiksi. Lateraaliportista sisään ja keula kohti seuraavia. Nyt kuitenkin kävi hassusti. Matkavauhti oli ollut noin 12 solmua ja olisi pitänyt hiljentää reippaasti. Mutta, mutta, kaasuvipu ei lähettänytkään minkäänlaista käskyä ruiskutuspumpulle. Salaman nopea päätös oli ottaa aikalisä ja muuttaa reitti kohti Lapaluodon teollisuussatamaa, sinne isojen laivojen väljemmille vesille. Vaan eihän 52 jalkaa ja 29 tonnia siinä vauhdissa paikallaan käänny. Edessä lähestyi eteläinen kardinaaliviitta ja tietysti oltiin menossa sen pohjoispuolelle kohti karilla seisovaa reunamerkkiä. Väylä kulkisi 25,4 metriä merkin eteläpuolelta. Ruori täysin linkussa, rystyset valkoisina mentiin vielä pari veneenmittaa kunnes kierrokset äkkiä putosivat tyhjäkäynnille ja veto loppui. Ei kolissut pohjassa vaikka eteläviitta jäi väärälle puolelle, mutta hiki tuli ja vähän polvetkin tärisivät. Laiturissa vikakin selvisi. Uskokaa tai älkää, laivarotta pahus vivuston välissä.

Tuossapa tulikin heiteltyä jo pari kolme nimitystä niille  kepeille ja vempeleille siellä väylien varrella. Vapaat kulkuvedet ja niitä rajoittavat matalikot on merkitty kahden pääperiaatteen mukaan: Kardinaalijärjestelmä, jossa merkkien väri tai muoto ilmaisee pääilmansuunnan jossa väylä sijaitsee merkkiin nähden. Näiden kelta/ musta väristen viittojen kanssa saa olla joskus tarkkana. Niin hassua kuin onkin, niin esimerkiksi ”pohjoisviitta” pitää ohittaa pohjoispuolelta  ” itäviitta” idän puolelta koska se on väylän länsilaidalla. Vielä kerran: Ne kertovat nimellään missä ilmansuunnassa merkkiin verrattuna väylä sijaitsee. Ei niin että pohjoisviitta jäisi aluksen reitin pohjoispuolelle. Siis ”eteläviitta jää aina kulkulinjan pohjoispuolelle, eli se ohitetaan etelän puolelta.  No, kaipa se meni nyt oikein päin.

Toinen merkitsemistapa edellisen rinnalla on Lateraalijärjestelmä. Nyt selvitään vähän helpommalla. Viitan värejäkään ei ole kuin kaksi, punainen ja vihreä. Jotta tämäkään systeemi ei olisi ihan niin helppoa kuin näyttää, on tähänkin pieni koira haudattuna. Asia on selvä jos viitat ovat väylällä rinnakkain, ikään kuin portinpylväät. Ei muuta kuin välistä läpi. Jos vastaan tuleekin vain yksi merkki, otetaan nyt vaikka se punainen, täytyy jo tietää mihin ollaan menossa. Systeemi on suunniteltu niin että Suomen rannikoille on nimetty nimelliskulkusuunnat. Mereltä satamaan tai latvavesiä kohti. Pohjanlahdella etelästä pohjoiseen ja Suomenlahdella lännestä itään. Jos matka siis käy iltasella kohti kotisatamaa niin jätetään se punainen keppi vasemman laidan puolelle ja vihreät oikealle. Aamulla taas toisin päin. Vilkkailla, karikkoisilla tai ahtailla satamien sisääntuloväylillä voi kyllä joskus mennä oudolla sormi suuhun. Tähän lienee paras konsti oman sijainnin tarkka tietämys ja merikartan lukutaito. Vaikka viitat luonnossa ovatkin värillisiä, niin merikartassa ne on esitetty symbolein. Punaisella on neliö hattunaan ja vihreällä kolmio kärki ylöspäin. Jos kolmioita on kaksi, niin ähäkutti, kyseessä onkin kardinaalimerkki. Eli kaksi kolmiota kärjet alaspäin on eteläviitta, kärjet ylöspäin pohjoisviitta. Vastakkaiset kärjet kertovat länsiviitasta ja kannat vastakkain itäviitasta. Että sillä tavalla vaan pujottelemaan.


Lisätäänpä tähän samaan rytäkkään vielä vaikkapa  musta/ punaraitainen” karimerkki”, kartalla hattuna kaksi mustaa palloa, ”turvavesimerkki” valkoisella/ punaisella pystyraidalla maalattuna punaisella, tai kartalla yhdellä mustalla pallolla varustettuna. Alussa mainitsinkin jo ”reunamerkin”. Se on yleensä vähän isompi varustus asennettuna kiinteästi meren pohjaan. Hattuna on aina sijaintiaan vastaavan viitan huippumerkki. Siis niitä kolmioita. Korkeuttakin on 12 metriä ja voipi olla vaikka vilkkuvalokin. Kannattaa vilkaista kartasta miten läheltä uskaltaa ohi seilata. Metrilukema kartan neliössä merkin alla kertoo etäisyyden väylän reunasta. Vielä otetaan mukaan keltainen ”erikoismerkki”, joka ei sitten ollenkaan ohjaile ohitus suuntaa vaan kertoilee että vilkaisehan taas karttaa jotta selviäisi mitä tässä nyt tarkoitetaan. Sillä halutaan kiinnittää liikkujan huomiota johonkin poikkeavaan, alueeseen, laitteeseen, tai olosuhteeseen jonka selitys löytyy kartalta tai veneilyoppaista.
Noista edellä mainituista taitaa reunamerkki olla saaristoväylillä se yleisin. Kyllä niitä kaikkia löytyy vaikkapa Hangon tai Helsingin edustalta ihan harmiksi asti.

Yllättää se pimeyskin joskus merellä. Jos ei tarkoituksella niin vahingossa. Päivännäölläkin viitat ovat usein niin kaukana toisistaan että joutuu käyttämään sitä viimeviikolla kalibroitua kompassia ja eksymätaulukkoa löytääkseen seuraavan merkin. Pimeällä homma menee vieläkin mielenkiintoisemmaksi. Etenkin vilkkailla väyläalueilla löytyy horisontista jos jonkin värisiä vilkkuvia tai kiinteitä valopisteitä. On majakkaa, linjaloistoa, varoitusloistoja ja kalastajillakin on omat kalastusloistonsa. Linjaloistot, päivällä näkyvinä linjatauluina ovatkin mahdottoman hyvä keksintö. Kunhan taas tietää että millä osalla väylää niitä kannattaa seurata. Ne kun on yleensä asetettu kuivalle maalle, saariin tai kareille pareittain. Takimmainen aina ylemmäksi. Ettei tämäkään olisi ihan selvää, niin valon väri voi niissä olla valkoinen, punainen, oranssi tai vaikka vihreä. Taas merikartta kertoo milloin on otettava uusi suunta, ettei karahtaisi pahki merkkiin, pimeässä siis. Onhan niitä vielä kaiken maailman majakatkin ja yhdellä jos toisella kepilläkin on omat heijastimensa tai vilkkuvalonsa. Valoista julkaistaan oikein luetteloa jossa kerrotaan värit ja vilkkurytmit. Että jos oikein tarkkoja halutaan olla.

 Ensiviikolla navigoidaan ja selvitetään että missä mennään ja mihin tullaan.