HAUKIMAISTA TUKINUITTOA

Tälle kesälle onkin tiedossa voimaharjoittelua. Syitä on kaksikin. Lääkärisetä ehdotti että soutu ohentaisi tuota outokumpua rintalastan alapuolella.

Pätevämmän syyn sain kuitenkin tositarinasta jota väitetään Palmin Kallen joskus kerroskelleen. Tästä hyvästä avofiskarini "Old Höglund" saa lisävarusteikseen hankaimet ja airot. Jaa, että hulluko sitä yli seitenmetristä soutamaan. Ei mitään hulluja. Sitä ei tiedä milloin vanha Wickströmmi keskimoottori tarvitsee lisävoimaa kunhan päästään niille Kallen väitetyille apajille. Toisenkin, kalastusteknisen, uudistuksen aion toteuttaa tänä suvena. Olen kaivanut isäni jäämistöstä, Grönbakasta esille ikuisen vanhan, puisen uistelukelan. Siimaksi hankin halkaisijaltaan noin millistä, punottua siimaa. Ei mene lusikkaakaan vedettäessä kierteelle ja kestää uskomatonta vetoa. Vielä reilunkokoinen syvääjä tai paino siimaan ja valmiita ollaan, petohauet.
.
Näin suurisuuntaisiin offenssiiveihin minut herätteli tuo mainitsemani Palmin Kallen tarina. Hieman epäselvää on tarkasta tapahtumapaikasta, mutta minulla on omat epäilykseni. On oltava vettä riittävästi. On oltava äkkijyrkkä kallioranta. Paikan tunnistamiseen tarvitaan vielä joko vanha propsinkuorimapaikka tai juurineen irronneen männyn runko. No, se mänty saattaa olla jo pois lahonnut. Enempää en olettamuksistani kerro, vaan nyt mukaan sankareidemme tosikokemukseen. .
.
Anivarhain, varmasti ennen kukonlaulua kaverukset lykkäsivät ruuhensa rantakaislikosta avoveteen. Soutuvuorot oli sovittu ja pyynti alkoi. Hiljalleen pitkin harjansivua soudeltiin. Siimana heilläkin punottu siima ja perukkeen ja leikarin jatkeena kohtalaisenkokoinen "lusikkauistin". Oikeastaan nyt pitäisi puhua "pannu-uistimesta", sillä kätevät miehet olivat sen kuparisesta kahvipannusta värkänneet. Pala vanhan kahvipannun kylkeä siis leikki haarakoukkuineen siiman perässä. Airot solahtelivat äänettömästi aamutyyneen mereen. Peräpiittalainen piteli puisesta kelasta ja tempaisi välillä siimasta, kuin kokeillakseen ettei ole ruohoja koukuissa. Kohtapa tulikin vastanykäisy. Soutaja hölläsi. Ei tuntunut niin isolta että kannattaisi suurieleisesti touhuta. Hyvin tulikin syötävänkokoinen luupää hauki ruuhen viereen ja haavilla ylös. .
.
Oli edetty jo parin tunnin soutumatka ja päätettiin vaihtaa soutajaa sekä soutaa selän poikki vastarannalle. Puolivälissä selkää haavittiin pari kohtalaista kuhaa ruuheen ja matka jatkui vastarannalle, hieman vieraammille vesille. Kello alkoi lähennellä jo aamuyhdeksää. Olisikohan nyt eväshetken aika. Ohitettiin parhaillaan kallioista niemennokkaa melko läheltä rantaa. Tuohon olisi hyvä rantautua. Vettä oli alla vielä liki kymmenen metriä kun kokka käännettiin kohti rantaa. Perätuhtolainen kelasi samalla siimaa sisään. Silloin tärähti. Onneksi kela oli tukevissa kourissa. Siima ikäänkuin sinkoutui läpi pintaveden ja päästi vihaisen ujelluksen kiristyessään. Kaksin käsin kelasta pitävä sankarimmekin karjaisi. Nyt jos koskaan oli tosi kysymyksessä: "Huopaa, huopaa. En jaksa pidellä. Huopaa nyt, täysillä". Näin mentiin ainakin viisikymmentä metriä niin että hyvä kun ei aalto perästä sisään tullut. Nyt peto muuttikin taktiikkaa. Se lähti uimaan sivulle. Samalla ruuhi onneksi kääntyi niin että kokka osoitti menosuuntaan, siis sen pedon, mikä liekin. Nyt miehet saivat yhdessä kiinni kelasta ja sidottua siiman jollainlailla tuhdon ympärikin. Olihan se ruuhi keveämpi kiskoa keula edellä. Sen huomasi saaliskin. Vai kuka tässä nyt olikaan saalis. Vauhti kiihtyi kohti suurta selkää, niin että piankin miehiltä vesi silmistä lensi. Eipä ollut tämä ruuhi moista kyytiä saanutkaan. Airot oli aikaa sitten vedetty ylös. Mitä sitä tuommoista jarruttelemaan. .
.
Tehtiin laajaa kaarrosta vasemmalle. Todettiin ettei siimaa voi olla ulkona kuin noin 30 metriä. Kumma kun ei nouse edes pintaan. Vähitellen alkoi vauhti kuitenkin tasoittua ja saatiin silmätkin kuivatuiksi suolaiseen kalapuseron hihaan. Lähestyttiin jälleen tuota kallioniemekettä ja nyt tuntui että kannattaisi jo yrittää airoja veteen. Veto loppui melkein kokonaan. Soutamalla lähemmäs ja samalla siimaa sisään. varalta vieläkin tuhtoa vasten jarrutellen. Varttitunnin päästä oltiin suoraan yläpuolella. Ei nouse ylös. Tuntui kuitenkin tuima potkaisu. Siimaa oli vieläkin vajaa kymmenen metriä ulkona ja sitten taas mentiin. Ja tietysti perä edellä. Mitenkähän se osasikin. Nyt pettivät kalakaveruksilta hermot. Siima sidottiin yhteistuumin kiinni perälenkkiin ja kumpikin mies omalla airolla vierekkäin soutamaan. Vähitellen, niin tuskastuttavan hitaasti saatiin hinaaja muuttumaan hinattavaksi. Lähin ranta oli taas se sama niemennokka. Veto vedolta airot voittivat luontokappaleen raivon. Keula karahti jo rantakiville. Nopeampi kaveruksista loikkasi keulaköyden kanssa rantaan ja kietaisi kunnon solmun rantanäreen ympärille. Siinä on ja pysyy. Nyt yhdessä ruuhen perälle ja kiskomaan saalista lähemmäs. .
.
Vaan eipä vieläkään ollut saalis leppynyt. Karmeasti vongahtaen siima tempautui taas kireäksi ja ruuhen perälauta jo narahti kun ruuhi nytkähti irti rannasta. Keulasta kuului rysäys ja pelästyneet silmät näkivät kuinka rantanäre irtosi juuriltaan. "katkase siima": hihkaisi toinen. "Ei kun soutamaan": karjaisi kaveri. Siima suorana perästä ja männynrunko keulaköydestä sivulla viistäen kiskottiin ja kiskottiin. Taas kerran päästiin rantaan. Nyt jouduttiin kiskomaan mäntykin rantaan. Onneksi se saatiin kiilattua kahden kivipaaden taakse poikittain. Taas vetreämpi miehistä kipaisi kalliolle ja huomasi pinon kuorittuja propseja. Propsi kainaloon ja ruuhelle. .
.
Kuinkahan siinä lopulta kävi. Tapettiinko peto propsilla lyöden, vai mihin propsia käytettiin? Se kuitenkin selvisi, että vastustaja oli kuin olikin kohtalainen hauenköriläs. Tämän tarinan loppu tapaa kaksi väsynyttä kalamiestä makaamassa rantakalliolla. He ovat maanneet niillä sijoillaan jo kolme tuntia. Kuorittu propsi kelluu lähellä rantaa ja siihen on moninkerroin solmittu venynyt uistimen siima, ja propsin vieressä kelluu toinen, vai onko se kuitenkin kala.......
Tiedä nyt sitä ja ne kallen jutut, ne jutut.