Seppo Peltola



Mää olen se joka vääntää ruorist ja Wickkströmmi se kun vääntää propellist, eli potkusrista tätä kolmatta vanhusta " Old Höglund":ia milloin eteen, milloin taapäin. Yhteensä meillä kolmella on ikää noin 170 vuotta. Ite mä olen yksinkertainen saaristolaivuriuros. Old Höglund on vanha virolainen avopaatti, mut Wickströmmi se onkin monimutkasempi luonne. Se kun on kaks-pyttynen, nelitahtinen, ja pensa-petrooli käyntinen. Vaan pitäähän kunnon rattaissa olla neljäskin pyörä. Se on tämä meidän monirotukoiramme Roni. Kelin mukaan joko keula- tai perätäkillä matkusteleva tuulenhaistelija. Että saa siinä joskus keskenänsä asioita sovitella, matkallakin.

Joitakin viikkoja taapäin minä kipparin ominaisuudessa päätin että kierretään tämä Särkisalon Isoluoto niinkuin ne ympärssoutajat juhannuksena. Wickströmmi tietysti määritteli vauhdinpidon pikkusen hitaammaksi kuin ne huippusoutajat. Mutta niin vaan mennä puksutettiin. Förbyn laiturit jäi taakse kun koukattiin Vähämaan nokan ympäri kohti Niksaaren lossia. Kun ei pidetä kiirettä, niin joutaa ottaa vastaan niin mökkiläisten kuin toisten veneilijöidenkin kädenheilutukset ja tevehdykset. Tulee hyvä olo kun mökkilaiturilta tervehditään hymyssä suin, eikä  nyrkkiä puiden. Eihän meiltä onneksi jää aaltojakaan.
Niin heilahti käsi lossikopissakin aallonmurtajaa ohittaessamme.

Wickströmmin käynti on niin tasaista ja verkkaista että oikein oma pulssikin rauhoittuu. Ajatus ehtii kiertää menneisiinkin. Tuolta Gulbölen rantakallioilta sitä lapsena seurattiin kun purppurapurjeiset kaljaasit tätä samaa väylää purjehtivat. Mikä Hakkalan sahalle, mikä Brumarviin, tai minne lie. Noilla karikivillä makaili usein hylkeitä. Abbokranssissa käytiin varastamassa lokinmunia. Silloin ennen. "Nyt ei ne nuoret.............."

Talvi Ekholman jälkeen nousi navakka  styyrpuurin laitamyötäinen ja Roni pudottautui alas perätäkiltä viereeni keskituhdolle istumaan. Sitä mennä loikotettiin kohti Pensaloa että saataisiin tuuli perän puolelle.

Ensin en tajunnut mikä muu oli muuttunut kuin tuuli. Meri oli jotenkin oudon, häijynkin näköinen. Roni kai sen ensin huomasi. Ensin kuono pystyssä ilmaa haistellen ja heti kohta tuulenpuolen laitaa vasten nousten merta nuuhkien. Totta maar. Merihän oli muuttunut vaalean maitokahvin väriseksi. Minäkin haistoin saven, humuksen tuoksun. Oli satanut muutaman päivän reilusti. Joet ja ojathan laskevat mereen, minnekä muuallekaan. Eihän se minun ongelmani ole, ajattelin.

Aallokko helpotti Puosinsalmen jälkeen. Pujahdimme sulavasti pengertien silta-aukosta Finnarfin-selän puolelle. Kas kummaa. Oltiin taas kuin merellä. Vesi vihersi ja tuoksui mereltä.
Keskellä selkää joku huitoi soutuveneessä vimmatusti. Tuotahan pitää vilkaista. Ties vaikka olisi hätä. Onneksi en sentään alkanut huutelemaan että: " Odota, ota rauhallisesti, apu tulee".
Kaksi nuortamiestä ne vain yrittivät, ja saivatkin reilunkokoisen kuhan veneeseen. Olin jo niin lähellä etten kehdannut sanattomanakaan ohi mennä. Pojilla oli jo neljä kuhaa veneessä ja suu messingillä kun viides oli suurin.  Ihmeteltiin siinä hetki yhdessä pengertien virtausaukon riittämättömyyttä ja kauheaa moottoriuistelu rallia Finnarfin-selällä. Pojat kertoivat että loppukesällä eräänä yönä olivat laskeneet yli viidenkymmenen veneen valot selällä. He siellä seassa soutaen uistelemalla. Pitäisi kuulemma kieltää kuhan uistelu moottoripelillä.  Vähä niinkuin sorsastuksessa. Koneet sammutetusta paatista saisi heitellä virveliä, mutta vetää saisi vain soutaen. Olispa tosi kunnonkohotusta muutamalle uistelijalle.
Kun mainitsin Krailasta saapuvan saviveden, pojat naurahtivat. Pengertie on kuin öljypuomi. Ei sen yhdestä alamittaisesta virtausaukosta  ehdi vesi vaihtua niin että tällä puolen olisi vielä huomennakaan savista. Muista syistä kylläkin pitää penkereeseen saada toinen aukko. Olin samaa mieltä.

Näitä miettien annoin Wickströmille menokomennon. Kanervalan laiturilta kuului naurua ja olihan siellä taas kädet pystyssä iloisesti tervehtimässä. Karaholman nokassa Wickströmmi yskähti kuin kurkkuaan selvitelläkseen. Förby:n satamaan soljuimme kuin sukkasillamme suksutellen.