Meri se on sen verran venkula elementti, että se yllättää usein ja mitä hämmästyttävimmillä tavoilla. Usein aivan myönteisesti, kauniina, kokemusten aarreaittana. Yhtä monesti se lyö vasten kasvojamme pahimmat, kurjimmat, pelottavimmat puolensa. Kukapa meistä ei muistaisi esimerkiksi Estonian onnettomuutta. Sitä tragediaa ei voi unohtaa. Vai voikohan? Kuinkahan moni nuorista tietää, mitä Kuurilassa tapahtui?

Maaliskuussa 1957 Kuurilan aseman liepeillä tömähti kaksi matkustajajunaa inhimillisten erheiden vuoksi samalla raiteella vastakkain. 26 matkustajaa kuoli ja yli 50 loukkaantui, osa vakavasti.
Siihen aikaan ei junissa/vetureissa ollut vielä puhelimia. Junanlähettäjät tajusivat tehdyn virheen, mutta millään keinoin ei juniin saatu yhteyttä. Toki senkin jälkeen on tapahtunut onnettomuuksia, mutta niin Kuurilan kuin Estoniankin haverit ovat jääneet pysyvästi mieleeni.

Muutin Särkisaloon takaisin pari vuotta Estonian onnettomuuden jälkeen. Jo ennen muuttoani olin kuullut että Särkisalossa ovat maan parhaat haukiapajat ja isot jättihauet senkun vaan  lisääntyneet. Keväällä 1997 onnistuin itsekin virvelöimään sen elämäni suurimman, melkein 15 kiloisen.

Niin kauan kun olen näillä vesillä ongiskellut, niin kauan ovat parhaat kalapaikat löytyneet jonkin vanhan hylyn päältä. Tynnyrlahden karit, Skutholman rantapenkka tai Paskluodon ja Kihlholman välinen salmi ovat aina antaneet saalista. Tuo viimeinen ei kyllä ole mikään haaksirikkopaikka vaan sinne on kai upotettu aikanaan proomuja, joita saarissa rakennettiin.

Lapsuudestani muistan ainoastaan kaksi haaksirikkotarinaa. Nekin aika ohuesti. Äitini kertoi nuoremman sisarensa Heddin olleen jollain hinaajalla kahvinkeittäjänä. Alus oli hinaamassa tukkilauttaa Hangon suunnasta Hakkalan sahalle, kun se yösydännä aivan tyynellä kelillä karautti kivelle Ramsön tai Träskön kohdalla. Siis melkein Förbyssä. Pohjakosketuksen jälkeen paatti ajelehti hetken, kunnes ajautui toiselle karille. Jälleen kolisi pohjassa. Jotain repesi ja pian paatista ei ollut pinnalla kuin ajohytin katto puoliväliin hytin ikkunoita.

Aamuaurinko kohtasi hassun näyn. Noin kolmen neliömetrin katolla istuskeli kolme ihmistä kaikessa rauhassa neljännen soittaessa haitarilla merimieslauluja. Päivän koittaessa heidät totta maar huomattiin ja autettiin maihin. Heddi vaan joskus myöhemmin suri kuparista kahvipannuaan. En ole varma, oliko se lahja joltain sulholta vai miksi se oli niin tärkeä.

Isäni kertoi toisenlaisen tarinan. Myöhäisestä syntymästään johtuen hän ei kerinnyt ihan oikeasti sotatoimiin vaan hänet lähetettiin miinanraivaajaan lämmittäjäksi. Kas kun ne olivat vielä siihen aikaan höyryaluksia. Ainakin tämä.  Heillä oli joku raivausoperaatio Suomenlahdella Kotkan ja Suursaaren lähistöllä. Kesken raivausvedon yllätti äkillinen ukkosmyrsky. Raivauspuomi taittui ja kiinni jäänyt miina räjähti aluksen kupeessa. Alus upposi muutamassa hetkessä ja koko 12-henkinen miehistö joutui veden varaan. Tottakai tämä tapahtui pimeänä syyskuun yönä.

Muistelen, että paikka oli jossain Tammion tai Ulkotammion vesillä. Koska miehistö tiesi tuulen suunnan olevan rantaa kohti, niin uintisuunta otettiin samaksi. Neljän tunnin jälkeen, kahden uupuneen toverin jo hukuttua, he pääsivät kuivalle maalle. Pian selvisi kuitenkin, että ollaan saaressa. Uupuneet miehet etsivät vain jonkun suojapaikan saadakseen levätä.

Aamu toi tullessaan paitsi valon niin myös janon, nälän ja kaikki mahdolliset kivut. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Rantakivien välissä kellui irtotavaraa omasta aluksesta. Kolme alumiinista kenttäpakkia, yksi tyhjä 10 litran peltinen vesikanisteri sekä puinen räjähdysainelaatikko, oletan että dynamiittia. Ja ilmeisesti jotain, jossa oli tulentekovälineitä. Sillä nuotiosta he kuulema eniten nauttivat sinä aamuhetkenä.

Mutta nälkä se saa haaksirikkoistenkin mielikuvituksen laukkaamaan. Muutama pötkö dynyä mereen, ja kas kummaa. Saaliiksi saatiin silakkaparvi ja kaksi hyljettä. Olivat hylkeet kai olleet samalla saaliilla yhtä aikaa dynamiitin kanssa. Köyhät olisivat olleet eväät, jollei joku rohkea olisi muistuttanut, että onhan hylkeenlihakin syöntikelpoista.

Valmistusmenetelmiä pohdittaessa päädyttiin yksinkertaisimpaan. Toinen hylje paloiteltiin. Otettiin lihaisimmat palat ja ne tungettiin silakoiden sekaan tuohon 10 litran kanisteriin. Kanisteri pantiin nuotion pohjalle ja päälle kasattiin kaikkea palavaa.

Vesi kielellä odotti porukka ateriaa.
- Mitä miehiä? Tulkaa näkyviin, käsissä ei saa olla mitään, karjui megafoni räikeällä äänellä. Samalla rantakallion takaa työntyi esiin VMV:n keula. Siis vartiomoottoriveneen.

Haaksirikkoiset pelastuivat mutta ateria menetettiin. Kohdatessaan ulkopuolisia pelastuneen puhuivat ensimmäisen kerran hukkuneista tovereistaan. Totuus omasta pelastumisesta ja suru menetetyistä valkenivat kuin se äskeinen aamu.

Mutta olisipa mielenkiintoista kokeilla tuota hylkeen ja silakan sekoitusta, vaikka kalakukkona.