HAUESTA KOIVUHALOKSI

Mennyt kesä on ollut elämässäni muutosten aikaa. Suurimpana niistä uuden kumppanin löytyminen ja osittainen muutto meren saaristosta sisämaan maisemiin. Ja koska tästäkin syystä kalastusharrastukseni sekä veneily on jäänyt hieman huteralle pohjalle niin palauttelin mieleeni muutaman vuoden takaisia kalapakinoitani.
Jokainen kalamies, ja totta maar kalanainenkin osaa hieman liioitella saaliskertomuksissaan, mutta että suoranaisesti valehtelisi. Sehän on täysin sopimatonta. Siksi on parasta uskoa että nämäkin tarinat ovat tosia.


Särkisalon vedet ovat tunnetusti suurten saaliiden vesiä. Omakohtaisestikkin koettuna. Oma lukunsa kuitenkin  ovat ne lukemattomat kertomukset hurjista kalansaaliista, joita näiltä vesiltä on aina saatu Joskus tuntuu että siinä ukko Pietarikin kalpenisi. Tarinat pulpahtavat esille heti kun kaksi tai useampi veneilijää kohtaa. Ja ne saaliithan ovat aina tosia. Särkisalosta on aina saatu kalaa. Moni veneeni, Old Höglundinkin vierellä käyneistä on kertonut tarinansa. Jos epäilisin niiden totuutta, en tohtisi niitä kertoa näin julkisesti. Kaikki on siis totta, sen vannon.

Tämä tarina on tapahtunut melko kauan sitten. Laakson Toivo asui vielä Uudessakylässä ja kalavesien uusjakoa ei oltu suoritettu. Niinpä Toivo sai kalastaa Förbynlahdella kuin omilla vesillään. Toivo laski verkkonsa niin kesällä kuin talvellakin. Mikäpä oli kalastellessa kun oli valmis ostosopimus kaikkien saaren kauppojen kanssa. Usein haukea piti kyllä viedä Perniön torillekkin myytäväksi.

Eräänä keväänä ennen jäidenlähtöä Toivoon iski ahneus. Hän päättikin saalistaa mahdollisimman suuren kutuhaukisaaliin. Toivo laski Förby:n lahteen kaiken verkkokokoelmansa . Taisipa osa olla jopa lahnoille tarkoitettuja riimuverkkoja. No silmäkoko ainakin riittäisi.
Yöllä pakkanen oli kiristänyt otettaan ja kohtalainen vitilumi pyrykin oli nousemassa. Laakson ikkunanpielen mittari näytti -21° pakkasta. Toivo ei tietenkään ollut mikään tyhmä mies. Olihan hän mummoni sisaren puoliso. Aamulla kello 5 oli ruuna jo valjastettu tukkireen eteen ja kalalaatikoiden lisäksi oli lastattu tukeva tuura, nostokoukku , kirves ja jääsaha. Olihan selvää että verkkoavannot olisivat umpijäässä. Ruunaa lavoille, ja. ruuna painelikin oikeaa hankiravia jäälle. Tuuralla Toivo ensin kokeili avantoa auki. Jäässähän se oli. Sai kuitenkin hakattua jääsahan mentävän aukon. Nythän on niin, että jääsaha on kuin kahdenmiehen justeeri. Toivo kumartui avannonreunalle ja huutaa luikautti sohjoiseen veteen: ”Ahtii, Ahtii, oletkos herännyt. Ottaisitko sahan alapäästä kiinni niin saataisiin nämä verkkoavannot jotenkuten auki.”. Vastausta ei kuulunut mutta Toivo suikkasi sahan avantoon, ja kas niin keveästi puri saha viimeöistä jäätä , ettei Toivo epäillytkään etteikö ahti siellä auttelisi. Verkkonaru löytyi, ja ei muuta kuin kiskomaan ja jännittämään saalista. Ja ei huonolta tuntunut .
Veto tuntui heti raskaalta. Kyllä kalamies tietää milloin pyydyksessä on saalista. Mutta niin optimistista kalamiestä ei olekaan ettei kerran hämmästyisi. Ei Toivokaan aivan tähän uskonut. Haukea oli verkoissa toinen toisissaan kiinni. Riimuverkoissa niin suuria ettei verkkoavannosta tahtoneet mahtua.

Hetkessä oli jääaukio kuin teuraskenttä. Toivo selvitti verkkoja, veristi haukia ja rauhoitteli
hevosta, pollea, joka oli saanut taukoajaksi vällyn selkäänsä. Verkot kuitenkin koettiin. ja saalis oli kasattu reen viereen jäälle. Toivo mietti. Kalalaatikot sai hylätä jäälle. Nyt on toimittava niin, kuin mottimetässä. Hauet vaan poikittain rekeen. Pakkanen oli tässä Toivolle armollinen Kalat jäätyivät toisiinsa kiinni sitä mukaa kun lastaus sujui, Viimei oli lasti kasassa ja verkot uudestaan pyynnissä. Nyt iski toinen ongelma. Suurin osa hauista oli niin pitkiä että pyrstö laahasi hankea toiseltapuolen rekeä ja päät toiselta. Neuvoton kun Toivo ei ollut, otti hän kirveen ja kilautti nyt jo jäätyneiltä hauilta pään sekä pyrstön poikki. Sehän on vain ylimääräistä tavaraa.

Toivolla oli sopimus Finbyn ja Förbyn kauppiaiden kanssa kalasta. Siihenaikaan täällä toisi olla viisi tai kuusikin kauppaa. Kauppa kävi. mutta Lossirantaan tullessa oli reessä kuitenkin täysi kuorma nyt jo jäätyneitä haukia. Lumituiskukin oli yltynyt niin että lastia oli hankala tunnistaa. Jäljellä olivat vain ne isoimmat hauet. ja niitäkin noin metri kertaa metrin pino. Toivo mietti. Tuumasi että Perniöön on melkoisesti matkaa ja kun ei ole toripäiväkään. Päätti kuitenkin panna ruunan hölkkäämään ja katsoa mitä tuleman piti. Heigberin lakeus oli viimassa ja tuiskussa ruunallekkin kova paikka. Ylönkylässä tuli vastaan isäntämies potkukelkalla. Potkutteli hetken vierellä ja tutkaili rekilastia. Pysäytti Toivon ja kysyi: ” Myisitkö sinä tuon lastisi minulle Minulla on nyt vähän pulaa koivuhaloista”? Toivo ensin pyöristi huulensa outouttaan. Mietti hetken mitä mies oikein tarkoitti. Kaipa se halusi kuitenkin ostaa sen mitä hänellä oli kyydissä. ”Joo, saat sinä ne ostaa. Ne on kyllä taatusti tuoreita ja jäässäkin. Pinoanko ne tähän tiesivuun sinun hakijaasi odottamaan.” Tuumasi Toivo, vieläkin vähän ymmällään. ”Pinoa siihen vaan minä käyn hakemassa sopivan rahan, Ajan ne sitten leudommalla säällä liiteriin.
Näin sovittiin. Tarina ei kerro missä vaiheessa isäntä huomasi ostaneensa motin haukia halkojen sijasta. Toivo oli kuitenkin tyytyväinen kun säästyi pitkältä hevoskyydiltä ja sai vielä rahaakin.